Kirosana vai ilosana: resilienssi?

Resilienssi ei pelasta sinua – jos työ on rakennettu väärin Minäkin uskoin siihen.

Siihen, että kun vaan kestää vähän enemmän, venyy vähän pidemmälle ja organisoi itsensä vähän paremmin, kaikki kyllä järjestyy.

Ei järjestynyt.

Sen sijaan tuli ne tutut oireet: jatkuva väsymys, keskittymisen pätkiminen, ärtyneisyys, tunne, että mikään ei oikein valmistu. Ja silti ajattelin pitkään, että vika on minussa.

Resilienssi on tämän hetken työelämän lempisana. Sitä käytetään paljon. Ja usein vähän kierolla tavalla. Puhutaan siitä, miten työntekijän pitäisi olla joustava, muutoskykyinen ja palautumiskykyinen. Kuulostaa hyvältä. Mutta käytännössä se tarkoittaa usein tätä: kestä vähän enemmän.

Työterveyslaitos määrittelee resilienssin kyvyksi selviytyä ja toipua muutoksista. Mutta yksi asia unohtuu liian usein: resilienssi ei ole yksilön loputon venymiskyky. Se on rakenteiden ja toimintatapojen ominaisuus.

Ongelma ei ole kiire – vaan epätasapaino

Minäkin ajattelin pitkään, että ongelma on kiire.

Ei ollut.

Työterveyslaitoksen mukaan stressi syntyy, kun työn vaatimukset ja voimavarat eivät ole tasapainossa. Ja juuri siinä moni meistä elää: vaatimukset kasvavat, vastuut kasvavat ja epävarmuus kasvaa.

Ei ihme, että kroppa alkaa reagoida ennen kuin itse ymmärtää.

Suomessa noin joka kuudes työntekijä kokee jo paljon stressioireita. Moni muu on siinä rajalla.

Se pahin ei ole kuormitus – vaan jatkuva keskeneräisyys

Yksi asia, jota ei puhuta tarpeeksi: mikään ei valmistu, projektit elävät koko ajan, tavoitteet muuttuvat kesken matkan, työkalut vaihtuvat ja samaan aikaan pitäisi olla tehokkaampi kuin koskaan.

Työ ei lopu. Se vain siirtyy seuraavaan vaiheeseen.

Ja juuri se kuluttaa.

Ei yksittäinen kiirepäivä – vaan jatkuva tunne, että olet aina vähän jäljessä.

Mihin itse kompastuin?

Siihen klassiseen sudenkuoppaan: yritin ratkaista rakenteellista ongelmaa yksilön keinoin eli tehostin omaa tekemistä, priorisoin paremmin ja yritin epätoivoisesti palautua. Mutta jos työn perusasetelma on vinossa, ei sitä korjata paremmalla ajanhallinnalla.

Mitä pitäisi tehdä toisin?

Resilientti työpaikka ei ole sellainen, jossa ihmiset jaksavat enemmän. Vaan sellainen, jossa työ on rajattu, odotukset ovat selkeitä, kaikkea ei yritetä tehdä samaan aikaan ja muutokselle on jokin rytmi.

Työterveyslaitos puhuu paljon tästä: resilienssi syntyy yhteisön kyvystä toimia, ei yksilön venymisestä.

Lopuksi

Työelämässä ei ole tällä hetkellä kyse siitä, kuka on vahvin.

Vaan siitä, kuka tunnistaa ajoissa, milloin peli on rakennettu väärin.

Minä en tunnistanut.

Mutta nyt tunnistan sen paremmin – sekä itsessäni että ympärillä.

Ja ehkä se on tämän hetken tärkein työelämätaito.

Ei jaksaminen. Vaan rajan tunnistaminen. Ja jos vaikka ei ihan joka kerta menisi p***e edellä puuhun...